Harmaa lauantai

Ehkäpä pahin alkaa vähän helpottaa. Mutta sitten tulee jokin pieni asia ja suru ja ikävä iskevät taas ja lujaa. Sellainen pieni asia voi olla vaikkapa se, että roskikset vietyäni käännynkin takaisin kotiin enkä jatka totuttua iltalenkkiä. Tai että huomaan voivani laskea Matteuksen eteisessä lattialle ilman, että tarvitsee pelätä hänen jäävän Ronjan jalkoihin, jos joku koputtelee ulko-ovella. Ja niin edelleen. Eilen illalla juuri roskikset vietyäni menin rapsuttelemaan iltakävelyllä olevaa naapurin koiraa, jonka tapasimme myös viimeisenä iltana Ronjan kanssa. Tuntui hyvältä kertoa tästä surusta jollekin, joka todella ymmärtää. Koiran omistaja, arviolta 60v. mukava täti, on haudannut jo useamman koiran ja miehensäkin, mikä tuli eilen ilmi. Hetki oli jotenkin kaunis; siinä minä itkin tihkusateessa melkein ventovieraalle ja puhuimme kuolemasta, niin eläinten kuin ihmistenkin.

Tämä on ollut kaiketi ihan hyvä päivä. Aamulla oli minun vuoroni nukkua. Unta saan aivan liian vähän nykyään ja nämä viikonlopun nukkumiset ovat elintärkeitä. Jaska lähti kolmen isomman lapsukaisen kanssa uimahalliin ja minä jäin Matteuksen kanssa tänne kotiaamupäivää viettämään. Puolilta päivin tulivat takaisin ja jo aika hyvällä rutiinilla saatiin välipalaa lapsille ja harrastuskamat pakattua viidessätoista minuutissa. Iltapäivä oli rauhallinen isompien ollessa harrastamassa, pienet nukkuivat jopa jonkin aikaa samaan aikaan. Mitähän minä tein? Ei ole oikein mielikuvaa... Kolmen aikoihin tulivat kaikki kotiin ja Viivi tuli Venlalle kylään. Ilta on mennyt sitten lasten leikkiessä, minä kävin Pihlan kanssa kaupassa herkkuostoksilla ja leivoin n. 60 toffeepullaa huomista Viljamin luokan syysretkeä varten. Matteus tosin oli vähän itkuinen. Hyvä että maanantaina on hänellä korvien jälkitarkastus, ties vaikka olisi uusi tulehdus... Itsellänikin on kurkku melkoisen kipeä. Terveenä olen nyt pitkään kyllä ollutkin, katsotaan mitä tästä kehkeytyy.

Ilma on ollut juuri niin harmaa kuin marraskuussa voi olla. Lumet ovat sulaneet ja on pimeää ja märkää. Ei haittaa yhtään, mielenikin on aika synkkä ja toisaalta kynttilöitä on ihana poltella, etenkin Ronjan valokuvan edessä.

Särkynyt sydän

Eilen sitten Ronja-karvakorvamme lähti tästä maailmasta, koirien taivaaseen kaiketi. Tiesin, että ystävästä luopuminen on vaikeaa, mutta että näin vaikeaa! Koko ajan kuulostelen kynsien rapinaa parketilla, korvien läpsyntää sen ravistellessa itseään, korin narinaa. On niin hiljaista! Kukaan ei tule vastaan ovelle, ei kerjää mukaan ulos, ei käy siivoamassa keittiön lattiaa ruokailun jälkeen. On niin ikävä! Ronttu jakoi elämäni ilot ja surut yli yksitoista vuotta, koko aikuisuuteni. Oli erottamaton osa elämääni ja arkeani. Nyt sydämestäni on repäisty tuo pala irti ja siihen särkee, lujaa. Itseäni minä tässä itken, Ronja pääsi pois kivusta ja vaivasta. Viikon se sairasti (ilmeisesti raju korvatulehdus, joka ei parantunut ja joka vei tasapainon) ja sitten päätimme, että sen on parempi päästä pois. Lopulta se vain makasi korissaan, ei pystynyt itse yhtään liikkumaan. Ei se ole mitään koiran elämää. Ja silti tunsin itseni murhaajaksi, kun katsoin kelloa ja eläinlääkärille varattu aika lähestyi. Rapsutin koiran päätä ja selkää, nuuhkin sen lämmintä kylkeä. Ja tiesin, että kahden tunnin päästä Ronjaa ei enää olisi.

Jaska vei sitten Ronjan, itse en olisi pystynyt. En mitenkään. Ilta meni itkiessä ja tänäänkin on ollut tuolla jossain sisällä iso kipeä klimppi. Hengittäminenkin sattuu ja pakahduttaa. Tämä on surua. Yksi ajanjakso elämässäni päättyi.

Valokuvat on otettu noin vuorokausi ennen Ronjan kuolemaa. Hyvästi, ystäväni ja kiitos kaikesta.

Ipanat iltapalalla

Tässä vielä toinen kuva tasapuolisuuden vuoksi (ettei vain nuo neidit patsastele kahdestaan kaikissa kuvissa). Eli meidän ipanat iltapalalla :)

Tyypillinen päivämme

Puhelimeni on rikki, siitä täytyy pitää kiinni samalla kuin lataa, muuten akku ei lataudu. Siksi joudun tässä hetken vielä istumaan, vaikka nukkumaan tekisi mieli.

Tänään normaali, touhukas päivä. Inhoan aamuja; tuntuu lähes ylivoimaiselta saada neljä lasta ja itsensä ajoissa talvitamineisiin. Talvi tuli tänä vuonna aikaisin lämpimän syksyn jälkeen. Lunta ja pakkastakin on riittänyt jopa täällä Etelä-Suomessa. Mutta siis aamut ovat tahmeita. Pihla höpsöttäisi omiaan, mutta koska siskon pitää päästä ajoissa eskariin, joudun sitten lopulta väkisin pukemaan velton makaronin... Aina on jonkun hanska tai sukka tai hiuspompula kadoksissa. Huh!

Aamulla oltiin kirkon perhekerhossa. Ihanaa, Pihla jää jo hoitoon ihan iloisesti. Reipas, iso tyttö! Itsekin tykkään tuosta kerhosta kovasti. Vetäjä, Ulla-Maija, ansaitsee paljon kiitosta lämpimästä olemisestaan. Lisäksi hän tekee pyörätuolin tutuksi lapsillekin. Itsekin huomaan unohtavani, että hän olisi jotenkin vammainen tai vajavainen. Eli kävelykyky on loppujenlopuksi aika toisarvoinen asia! Muut äidit ovat myös suurimmaksi osaksi mukavia. Etenkin on mukavaa, että Matteuksen kummitäti Anna on alkanut käydä myös tuolla. Onpahan minullakin sitten yksi läheisempi ihminen siellä.

Kerhosta kotiin, aurinko paistoi. Pihlalle ruokaa ja muumitarina videolta. Sitten lapsukaiset nukkumaan. Pihla halusi nukkua yksin, joten Matteus nukahti tisulle tietokoneen ääressä. Jossain vaiheessa siirryimme sänkyyn, mutta juuri kun olin saamassa unenpäästä kiinni, tuli Viljami koulusta ja alkoi huudella äitiä. Pienihän hän on vielä myös, se pitäisi koittaa muistaa.

Venla haettiin eskarista koko porukalla, kun taas olin saanut ensin unisen tahmeasti käynnistyvän Pihlan hereille ja puettua. Matteus on onneksi paljon helpompi tapaus. Kotona tehtiin pizzaa, Viljami auttoi. Venla oli suurimman osan iltaa ulkona, Viljami lähti myös lastareiden jälkeen. Piiperokin olisi halunnut, mutta kukaan ei jaksanut häntä viedä. Jaska kotiutui kuuden jälkeen ja minä pakenin Ronjan kassa kävelylle. Koiralta menee taas tasapaino, onkohan uusi korvatulehdus? Kamalaa, mutta alan vähitellen toivoa, että sen aika koittaisi... tuntuu, että Ronjan elämä on niin hankalaa nykyään. Enkä itsekään jaksaisi ylimääräistä vaivaa ja huolta.

Sitten olikin jo muksujen iltatoimien aika, siihen touhuun menee aina n. puolitoista tuntia. Puoli yhdeksältä olivat jokainen hiljaa pedissä. Tunti telkkarin ääressä ja nyt hetki tässä - näin ne päivät viuhahtavat, tämä oli aika hyvä esimerkkipäivä normaalista elostamme.

Tämän syvällisempää ei tänään. Koitan vielä lukea hetken Torey Haydenin Toisten lapset -kirjaa.