Särkynyt sydän

Eilen sitten Ronja-karvakorvamme lähti tästä maailmasta, koirien taivaaseen kaiketi. Tiesin, että ystävästä luopuminen on vaikeaa, mutta että näin vaikeaa! Koko ajan kuulostelen kynsien rapinaa parketilla, korvien läpsyntää sen ravistellessa itseään, korin narinaa. On niin hiljaista! Kukaan ei tule vastaan ovelle, ei kerjää mukaan ulos, ei käy siivoamassa keittiön lattiaa ruokailun jälkeen. On niin ikävä! Ronttu jakoi elämäni ilot ja surut yli yksitoista vuotta, koko aikuisuuteni. Oli erottamaton osa elämääni ja arkeani. Nyt sydämestäni on repäisty tuo pala irti ja siihen särkee, lujaa. Itseäni minä tässä itken, Ronja pääsi pois kivusta ja vaivasta. Viikon se sairasti (ilmeisesti raju korvatulehdus, joka ei parantunut ja joka vei tasapainon) ja sitten päätimme, että sen on parempi päästä pois. Lopulta se vain makasi korissaan, ei pystynyt itse yhtään liikkumaan. Ei se ole mitään koiran elämää. Ja silti tunsin itseni murhaajaksi, kun katsoin kelloa ja eläinlääkärille varattu aika lähestyi. Rapsutin koiran päätä ja selkää, nuuhkin sen lämmintä kylkeä. Ja tiesin, että kahden tunnin päästä Ronjaa ei enää olisi.

Jaska vei sitten Ronjan, itse en olisi pystynyt. En mitenkään. Ilta meni itkiessä ja tänäänkin on ollut tuolla jossain sisällä iso kipeä klimppi. Hengittäminenkin sattuu ja pakahduttaa. Tämä on surua. Yksi ajanjakso elämässäni päättyi.

Valokuvat on otettu noin vuorokausi ennen Ronjan kuolemaa. Hyvästi, ystäväni ja kiitos kaikesta.